Next step...
"Voisiko joku palauttaa mut maanpinnalle?"
Tuo on lause jota mietin joka päivä. Voisiko joku kiinnittää mun jalkoihin tiiliskivet etten lentelis omassa maailmassani.
Aamulla herään jaa laitan kuulokkeet päähän ja musiikin soimaan. Meikkaan, puen ja syön aamupalan. Pesen hampaat ja lähden kävelemään pysäkille. Pysäkillä seison ja odotan taksia. Taksi tulee. Istun taksin kyydissä, kunnes saavumme koululle. Koulussa istun hiljaa tunnilla ja kuuntelen. Lopulta kello soi ja kävelen rappuset alas, laitan takin päälle ja kuulokkeet päähän. Kävelen pysäkille, ja odotan taksia. Taksi tulee istun auton kyydissä ja näen kaksi nuorta tyttöä kävelemässä koulusta kotiin prinsessa reput selässä. Taksi pysähtyy pysäkilleni. Nousen, otan reppuni ja kävelen taksista ulos. Ylitän tien ja kävelen metsäpolkua pitkin kotiin. Naapurin koirat huomaavat minut ja alkavat haukkumaan. Avaan oven ja astun sisälle taloon jota kutsun kodiksi.
Kirjoitin tuon teksti marraskuussa 2016. Parin kuukauden jälkeen tajuan sen että elämä on muuttunut todella paljon vaikka sitä ei huomaiskaan. Lukio missä opiskelen, on tullut minulle vähän kuin oma vankila. Välttelen paikkaa nii paljon kuin vain voin. Jouluna tein viimeisen päätöksen opintojeni suhteen ja nyt olen kotona torstaina päivällä vaikka pitäisi olla koulussa.
Se milä tässä kaikessa on hauskinta, on se että minä ja Henna (paraskaverini) olemme huomanneet ettemme pärjää ilman toisiamme. Nyt en tarkoita elämässä vaan koulussa. 10 vuotta samassa ryhmässä ja luokassa. Siihen juurtuu kiinni. Monet tässä kohtaa nauraisisvat, minäkin...
Marraskuussa kirjoittamassa tekstissä kirjoitin kahdesta tytöstä jotka kävelivät kotiin prinsessa reput selässä. Minä ja Henna 10 vuotta sitten. Mekin kävelemmi kotiin koulusta, okei tunnustan emme käveleet vaan tanssimme, ryömimme ja konttasimme. Ja uskokaa tai älkää 1km koulu matkaa meni helposti 3 tuntia.
Se että kuinka pitkälle olemme pääseet kavereitteni kanssa on aivan uskomatonta, Vuodet menevät niin nopeasti eikä ajan kulua huomaa. Ei me olla enää niitä lissu pissiksii jotka käyvät ala-astetta yhdessä. Jokainen meistä on eri koulussa ja eri kaveriporukat. Jollain keinolla me kaikki ollaa silti yhteyksissä toisiimme.
Vihdoin jopa minä olen tajunnu erot siitä mitä muut haluavat että minusta tulee ja mitä minä haluan että minusta tulee. Se mitä tulee tapahtumaan keväällä ja ensi syksynä muuttaa asioita taas uudestaan.
-Meponen
Kirjoitin tuon teksti marraskuussa 2016. Parin kuukauden jälkeen tajuan sen että elämä on muuttunut todella paljon vaikka sitä ei huomaiskaan. Lukio missä opiskelen, on tullut minulle vähän kuin oma vankila. Välttelen paikkaa nii paljon kuin vain voin. Jouluna tein viimeisen päätöksen opintojeni suhteen ja nyt olen kotona torstaina päivällä vaikka pitäisi olla koulussa.
Se milä tässä kaikessa on hauskinta, on se että minä ja Henna (paraskaverini) olemme huomanneet ettemme pärjää ilman toisiamme. Nyt en tarkoita elämässä vaan koulussa. 10 vuotta samassa ryhmässä ja luokassa. Siihen juurtuu kiinni. Monet tässä kohtaa nauraisisvat, minäkin...
Marraskuussa kirjoittamassa tekstissä kirjoitin kahdesta tytöstä jotka kävelivät kotiin prinsessa reput selässä. Minä ja Henna 10 vuotta sitten. Mekin kävelemmi kotiin koulusta, okei tunnustan emme käveleet vaan tanssimme, ryömimme ja konttasimme. Ja uskokaa tai älkää 1km koulu matkaa meni helposti 3 tuntia.
Se että kuinka pitkälle olemme pääseet kavereitteni kanssa on aivan uskomatonta, Vuodet menevät niin nopeasti eikä ajan kulua huomaa. Ei me olla enää niitä lissu pissiksii jotka käyvät ala-astetta yhdessä. Jokainen meistä on eri koulussa ja eri kaveriporukat. Jollain keinolla me kaikki ollaa silti yhteyksissä toisiimme.
Vihdoin jopa minä olen tajunnu erot siitä mitä muut haluavat että minusta tulee ja mitä minä haluan että minusta tulee. Se mitä tulee tapahtumaan keväällä ja ensi syksynä muuttaa asioita taas uudestaan.
-Meponen
Kommentit
Lähetä kommentti